Denne side er under arbejde og kommer til at beskrive hvordan jeg som lille pige oplevede krigstiden i Finland.

Jeg så TV2's dokument film "Du må ikke dø, far!" om danske soldaterbørn, som er forladt allene med stor sorg og afsavn i deres lille hjerte. Børn lever konstant i frygt, for at deres far skal dø, når han er udsendt i krig. Børn bliver mobbet i skolen og har ikke nogen til at tale med om deres indre følelser.
Jeg kendte situationen fra min barndom og minderne begyndte vælte frem.

PS! Børns frygt er ikke ubegrundet. Danmark har mistet (14.09.2011) 42 soldater i Afganistan.
Ære for deres minde.
Soldaterbørn er nu registreret og bliver tilkaldt til krisehjælp.
Der er ca. 700 danske soldater i Afganistan p.t.



Tämä sivu on työnalla ja tulee kertomaan kuinka minä pieni tyttö muistan sota-ajan Suomessa.

TV2 lähetti dokumentti filmin "Et saa kuolla, isä"!
Tanskan lapset joiden isät on lähetetty sotaan ulkomaille, rukoilevat ja pelkäävät isiensä puolesta. Lapset katselevat sodan kauhuja televisiosta ja elävät ikuisessa pelossa, että heidän isänsä kuolee. Lapsia kiusataan koulussa ja heillä ei ole ketään, jolle he voisivat purkaa sydäntään.
Minä tunsin tilanteen omasta lapsuudestani!
Sotamuistot alkoivat tulvimaan esiin.

PS! Lasten pelko ei ole aiheetonta. Tanska on 14.09.2011 mennessä menettänyt Afganistanissa kaikkiaan 42 sotilasta.
Kunnia heidän muistolle.
Sotilaiden lapset on nyt kuitenkin rekisteröity ja he saavat kriisiapua. 
Afganistanissa on tällä hetkelleä noin 700 tanskalaista sotilasta.

---

På billedet - lykkelig mand - min far foran sit radio- og cykelverkstedet i sommer 1939.
Læg mærke til at han sålgte danske Hellesens batterier!

Kuvassa onnellinen mies - isäni radio- ja polkupyöräverstaansa edessä kesällä 1939.
Laita merkille että isä möi tanskalaisia Hellesens'in pattereita!

Længe ventede barn kom endeligt til verden efter 5 års ægtenskab.
 Livet smilede!

Keväällä oli vanhempieni suuri toive, viiden vuoden odotuksen jälkeen, täyttynyt, he olivat viimeinkin saaneet perillisen.
Elämä hymyili!

Syksyllä 1939 tuli kutsu ja välittömästi lähtö  rintamalle.
Isä määrättiin Eversti Lucander'ille autonkuljettajaksi.

Leikkasin Helsingin Sanomasta seuraavan artikkelin 1960 luvulla.
Siitä käy hyvin selville isänkin sotaretki, koska hän seurasi Eversti Lucanderia autonkuljettajana koko sota-ajan.

Kesäpäivänä Karjalan Kannaksella nautitaan auringosta Eversti Lucanderin auton ympärillä. Isä seisoo edessä.

Venäjä ei ollut sotilaiden ainoa vihollinen, niitä oli monta muutakin. Sotilaat taistelivat myöskin nälkää vastaa. Muonat olivat huonot ja yksipuolist eivätkä aina tulleet ajallaa tai ollenkaan.
Sotilaat nukkuivat kesät ja talvet kylmissä, kosteissa teltoissa ja maanalaisissa korsuissa kylki kuljessä. Syöpäläiset ja kulkutaudit levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea.

Taistelujen lomassa pestiin varusteet, tukat leikattiin ja peseydyttiin järvessä. Tällaista päivää kutsuttiin "TÄISAUNAKSI".

Muistan yhden kerran kun isä oli kotona lomalla ja hänen saappaat oli laitettu kuivumaan.
Yht'äkkiä äiti alkoi huutamaan kun isän saappaasta tuli torakka.
Seurauksena oli että kaikki hänen vatteet ja hänen tavarat kannettiin ulos pakkaseen ja desinfisioitiin.

Muistan kuinka naiset pitivät huota lapsistaan. Aina pidettiin kädestä kiinni, joko äiti tai mummo. Minnekkään ei saanut mennä yksin. He kai pelkäsivät, että menettävät vielä lapsensakin.

Muistan kuinka kävimme Suojeluskunnantalolla säännöllisesti lukemassa kaatuneitten listaa. Vaimot päivittelivät kuinka sekin: " Nyt menetti poikansa ja mies on jo kaatunut aikaisemmin". j.n.e.

Televisiota ei ollut silloin, mutta kansa oli hyvin tietoinen mitä maailmalla tapahtui. Kävimme äidin kanssa paljon elokuvissa. Usein filmit olivat kiellettyjä minun ikäisiltä. Pienen neuvottelun jälkeen kuitenkin pääsimme saliin.
Filmin alussa tuli aina uutiskatsaus. Normandian maihinnousu, Berlinin pommitukset y.m. olivat rajua katsottavaa pienelle tytölle.

Olin neljä vuotias kun odottelimme elokuvateatterin aulassa sisäänpääsyä.
Yht'äkkiä juoksin yhden sotilaan perään. Kiedoin pienet käteni hänen reiden ympärille ja huusin riemusta: "Isä - isä - isä....".
Äiti kertoi että mies oli tosiaan isän kokoinen ja näköinen takaapäin.
Olin ollut hyvin nolo ja hiljainen pitkän aikaa kun totuus paljastui.
Nuorella sotilaalla oli tämänjälkeen selittämista morsiammelleen.

Kaipasi kovasti isää ja katselin aina sotilaita -
 jos nyt isä sattuisi olemaan heidän joukossa.

Naiset möivät sekä repivät pääsylippuja elokuvateatterin ovella ja myöskin näyttivät filmin.
Naiset ajoivat raitiovaunuja sekä busseja.
Vaikka olikin sotatilanne niin mikään ala ei pysähtynyt.

Udstillingsvinduerne i Stockmann's varuhus blev dækket ved begyndelsen af Vinterkrigen 1939 og dækningen blev fjernet 1945.

Talvisodan alkaessa 1939 suojattiin Stockmann'in tavaratalon ikkunat ja ne pysyivät tällaisina vuoteen 1945.

(Skilte tekst)

Lørdag den 24. oktober 1944 ha vi stängt för vedtalko.

Det vil sige at, varuhuset var lukket - personalet var ude at hugge brænde.

"Suljettu puutalkoitten vuoksi" ilmoitettiin lokakuussa 1944 kulmaikunassa, jossa oli näytteillä vain halkoja.

Iltarukous.

Levolle lasken luojani,
armias ole suojani,
sijaltain jos en nousis'kaan,
taivaaseen ota tykösi.
Hyvä Jumala, varjele isää rintamalla!
Amen.

Sodan vakavuuden oppi ymmärtämään jo hyvin pienenä. Joka iltainen iltarukous loppui aina lauseeseen, "Hyvä Jumala, varjele isää rintamalla!".
Vielä viimeiseksi joka ilta näin muistutettiin lapsia tilanteen vakavuudesta ja kuolemasta.
Ikuinen kuoleman pelko jäi kytemään pieniin sydämmiin.
Muistan kuinka oli vaikeata saada unen päästä kiinni.
Näin painajaisunia sodankauhuista vuosikausia.
"Laita pää tyynyyn ja nuku!", sanottiin vain.
Kriisiapua ei silloin tunnettu, niinkuin nyt.

Sunnuntaisin meidän lasten oli lähdettävä kesken leikin äidin tai mummon kanssa kirkkoon kuuntelemaan, kun pappi rukoili Suomen sotilaiden puolesta sekä lohdutteli ja kiitteli leskiä ja äitejä uhrilahjasta.
Monen, monta kertaa pelkäsin, että koska tyttöjen uhraus aloitetaan.

Kirkonmenojen jälkeen menimme aina kirkkomaalle katsomaan kaatuneitten siunaus tilaisuuksia.
Ne olivat tosi komeita.
Suojeluskunta ja Lotat seisoivat kunniavartiossa.
Kukkia sekä seppeleitä oli valtavasti.
Hautauksilla oli oma tuoksunsa, sekoitus formaliinin ja kukkien tuoksua.
Tämä kuva tulee vielä tänäkin päivänä elävästi mieleeni, kun kävelen kukkakaupan ohitse ja aistin tuoksun.
Vanhemmat itkivät menetettyjä poikiaan, lesket miestään, perheen huoltajaa,  ja orvoksi jääneet lapset itkien kaipasivat kaatunutta isäänsä.

Muistan kuinka naiset ja lapsetkin tekivät kreppipaperista sukkapuikon avulla erilaisia kukkia, kuten ruusuja, tulppaaneja, narsissia m.m. Niitä käytettiin paljon talvella, ne kestivät pakkasta.

Talvi ja jatkosodassa on laskettu kaatuneen n. 100.000 miestä sekä haavoittuneen n. 200.000, joista invaliideiksi on jäänyt n. 50.000; vaikein oli sokeiden ja aivovammaisten kohtalo.

Sairastuin ja jouduin sairaalahoitoon sodan aikana. Sairaala oli täynnä haavoittuneita jopa lastenosastolla oli nuoria sotilaita.
Muuta paikkaa ei löytynyt minulle kuin synnytysosaston lastenhuone.
En ollut koskaan nähnyt niin pieniä vauvoja. Oli hauskaa katsella kun vauvoille vaihdettiin vaippoja. Sairaanhoitajat olivat kivoja ja kertoivat ja näyttivät kuinka niitä hoidetaan.
Mutta anna armias kun yksi vauva alkoi rääkymään, niin kaikki muut seurasivat mukana.
Se tapahtui aina yöllä. Olin yksin niitten rääkyvien vauvojen kanssa, eikä kukaan tullut huoneeseen katsomaan.

Kun tulimme sairaalaan äidin kanssa, niin hän antoi hoito-ohjeita sairaanhoitajille.
Minulla 5 vuotiaalla oli tuttipullo mukana ja siihen piti laittaa lämmintä maitoa muuten en saanut unta, neuvoi äiti hoitajia.
"Lähde nyt siitä kotiis' ja vie pullos' mukana", sanoivat hoitajat.
Enkä muista sitä pulloa pahasti kaivanneeni.


Yksistään niin pienen kunnan kuin Suomussalmen, sankarihautausmaalla lepää 282 sankarivainajaa. Heidän lisäksi on Ruhtinansalmen hautausmaalle haudattu 31 sankarivainajaa. Yksi pieni kunta menetti 313 miestä.

"Raatteenportti" on muistomerkki 28.000'lle Raatteentiellä kaatuneelle.

28.000 luonnonkivi lohkaretta, muistona jokaisesta kaatuneesta ympäröi muistomerkkiä.

 Muistomerkin 105 vaskikelloa, yksi jokaiselle Talvisodan 105'lle päivälle, soittaa tuulessa ikuista hiljaista kaipausta ja kunnioitusta vainajille.

Kaikkein koskettavin muistomerkki mitä koskaan olen nähnyt.

Isäni oli luonani Tanskassa Jouluna 1971.
Läksimme toisena Joulupäivänä Viking-linjalla Landskronaan. Laivassa söimme m.m. savustettua ankeriasta. Isäni sanoi: "En ole syönyt näin hienoa ruokaa sitten kuin viimeksi sotahommissa!". "Eipä tainnut olla ankeriasta siellä Kannaksella", sanoin.
Hän alkoi kertomaan kuinka sotilaat olivat nälkäisiä ja aina kun oli tulitauko niin aika käytettiin kalastamiseen ja ansojen virittelyyn.
Nevajoesta he saivat ankeriaita ja ne savustettiin nuotiolla.

Kuvassa isä on Karjalan kannaksella silloisessa Terijoen kylässä.
Kylä luovutettiin Venäjälle ja on nyt nimeltään Zelenogorsk'in kaupunki.

Viisi vuotta rintamalla oli pitkä aika. Moni sotilas näki vaimoaan ja lapsiaan vain pari kertaa tänä aikana. Vaimot yrittivät hankkia ruokaa ja lähettää miehilleen rintamalle sen minkä voivat, aina se ei ollut helppoa.

Elsa täti kertoi kerran lähettäneensä ruoka paketin miehelleen. Pakettiin hän oli laittanut Vodkapullonkin, mikä oli ankarasti kiellettyä.
Paketin päälle hän oli kirjoittanut sisällöksi: Kumisaappaat.
Kun paketti saapui perille, vastaanottajan suureksi pettymykseksi, oli pullo mennyt rikki ja Kenttäposti oli tehnyt lisäyksen.
Sisältää: VUOTAVAT Kumisaappaat.

Sota loppui syyskuussa 1944.
Varsinainen Rauhansopimus kirjoitettiin kolmevuotta myöhemmin Pariisissa syyskuussa 1947.

Viiden sotavuoden jälkeen on väsynyt, nälkiintynyt mies tullut kotiin.

Samana päivänä kun tämä kuva otettiin, näin isäni omissa vaatteissaan ensimmäisen kerran, mitä minä muistan.

Hän otti minua kädestä kiinni ja niin läksimme luovuttamaan varusteita keräilypaikalle, valokuvaajalle ja sieltä edelleen poliisilaitokselle hakemaan ajokorttia.

Genopbygningen begyndte.

Jälleenrantaminen alkoi.